Kyllä mä tiedän ettet sä voi tulla mun mukaan. Ettet sä tule.
Vaikka mä kuinka pyytäisin.
Olen kokoajan vaan ajatellut sen niin, että kyllä se siitä..
Että olet nyt hämilläsi ja surullinenkin ehkä.
Mutta lopulta etäydyt ja unohdat.
Ei sulla mene kauaa, kun mun paikalla on joku.
Ihan niinkuin aina ennenkin, eikö niin?
Pian siinä on joku toinen joka on tärkeä, ja me ollaan vain muisto
- joka ainakin minun silmissä on niin tajuttoman kaunis.
Ehkä tulet sitten kesällä käymään ja se on täydeliistä.
Ajattelin sen näin. Ja hyväksyin sen näin.
Että näin siinä nyt vain käy.
Koska vaikka haluan sinut, on mun mentävä.
En voi jäädä miettimään sitä, sillä muuten tukehdun lisää.
En voi jättää tuollaista tilaisuutta käyttämättä,
en vaan voi.
Mutta nyt kun mä makaan tässä tyhjällä sängyllä kirppurassa,
sikiöasennossa kyyneleet naamalla ja tärisen, taidan ekaa kertaa miettiä asiaa omalta kannalta.
Mikä kuulostaa hullulta, koska eihän se ole mitään muuta kuin itsekästä vain lähteä.
Mutta nyt mä jäin miettimään, että mitä mulle käy?
Ja mun teki mieli oksentaa.
En mä tiennyt että toiseen voi rakastua näin kovaa.
Enkä mä tiedä tykkäänkö siitä tunteesta.
Koska se sattuu.
Ihan helvetisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti