013.

Mun voimat on loppu ja samalla mä olen täynnä energiaa. 

Mä saatan valvoa koko yön ja mennä nukkumaan keskipäivällä. 

Tai sitten mä nukahdan kahdeksalta illalla. 

Musta on tullut pattereitaan viimeisillä voimilla kuluttava kello.

Tik. Tak. Tik. Tak. Tik. Tak.

Tässä mä vaan odotan, että koska mun sisällä oleva pommi räjähtää.

Ja mua naurattaa.

012.

Mä makaan melkein alasti sängyssä. 

Jalat seinällä ja tuijottelen seinällä roikkuvia valoja. 

Mua naurattaa, miten tähän on taas tultu - täällä mä makaan pupillit suurina ja sydän täynnä euforiaa. Mun on hyvä olla, vaikka mä olen yksin. 

Vaikka mulla onkin helvetin kova ikävä mun naista, enkä pääse koskettamaan sitä.

Vaikka mulla onkin vähän myös ikävä sitä toista, mutta mä epäilen että se tulee tänne vielä.

Sitten joskus aamuyöllä kännissä ja sitäkin naurattaa.

Ei mua pelota - mä tahdon vaan huutaa.

011.

Mun onnellisuuden illuusio alkaa haparoitua, siitä on kai tulossa todellisuutta. 

Niin paljon rajoja edessä, ongelmia joita mä vaan välttelen

 - koska ei ne kuulu mun onnellisuuteen.  

Mä tarvin jostain rahaa, mutten voi mennä töihin. 

Mä oon liikaa velkaa, mutta laitan silmät kiinni ja unohdan. 

Mulla on ollut viimeiset viikot kalenterissa merkintöjä, menoja ja tapaamisia, 

mutta mä jätän menemättä ja kärsin myöhemmin. 

Mä laitan taas silmät kiinni ja kukaan ei näe mun kyyneliä.

Mä en enää kestä katsoa peilistä, kun vaan kasvan.

 Musta on oikeesti tullut iso. 

Ja se oksettaa mua, vaikka mun silmät ois kiinni ja täynnä myrkkyä.

Viimeinen raja on kuitenkin se, kun susta tulee arki ja me molemmat kuollaan erillemme. 

Ja se raja on ihan lähellä.

Enkä mä oo vielä valmis avaamaan silmiäni sille.

010.

Ensinäkin mua ärsyttää asua tällaisessa maassa, missä kaikki on kiellettyä. Niinkuin oikeasti kaikki, vaikka tällä kertaa kohdistankin vihani päihteisiin. Koska ne nyt vain sattuvat olemaan keskiyössä näissä sanoissa joissa tänne kirjoitan - jaa miksikö? No juuri siksi, että ne on kiellettyä kaikkialla muualla. Niistä puhuminen, niiden käyttäminen, niihin rakastuminen, on omalla nimellä allekirjoitettuna väärin. Ja se ärsyttää. Koska mä haluaisin oikeasti puhua mun virallisessa blogissa mahtavista hetkistä elämässä, mutta enhän mä voi. Ainakaan suoraan. Mun täytyy maalata kaikki vertauskuvilla ja tähtisumulla. Mikä on siis ihan ok, en mä haluakkaan huutaa maailmalle että olen so fuckin fucked up ja vieläpä onnellinen sen tilanteen keskellä. Mutta kyllä mun tekis joskus mieli hehkuttaa, miten kaunis maailma on kun sille antaa mahdollisuuksia ja avartaa tajuntaansa.

Ehkä eniten mua vituttaa tää sen takia, että elin jo kerran kaksoiselämää. 

Kyllä te tiedätte, sen miehen kanssa, joka vihas kaikkea mitä mä tein ja laittoi mut laatikkoon.

Mä pääsin pois sieltä laatikosta, j

a nyt mua vituttaa etten siltikään voi huutaa maailmalle mikä musta tekee kauniin.

009.

"Tällaisia meidän perus pariskuntahetkiä taas" se sanoo ja istuu tyhjässä kylpyammeessa jalkojen välissä sininen ämpäri, mistä se polttaa kyykkää muovipullosta. Sen bongi on mennyt rikki, ja nyt sen touhu näyttää epäilyttävältä. Naurahdan vain sen sanoille, vaikka ajatuksissani takerrun parisuhde sanaan mutten sano mitään. Ei se sitä niin tarkoittanut - ja me tiedetään se molemmat. Koska siksi me ollaan yhä tässä.

 Istun vessanpöntön suljetulla kannella, vain iso t-paita ylläni ja villasukat jaloissa jotka roikkuvat lavuaarissa. Poltan pitkän jopon hitaasti ja hymyilemme molemmat kylpyhuoneen savupilvessä. Emme näe toistemme kasvoja, sillä kylpyammeen silmillä makaava suihkuverho rajaa medät puoliksi.

Tässä on hyvä olla ja mä voisin niin olla tässä aina.