008.

Silloin kun on suuret ilot, on suuret surut. 

Niinhän ne kai sanoo. 

Ja kai mun on uskottava, koska tämä on juuri sitä. 

Kaikki on täydellistä, liian täydellistä - joten silloin pienikin askel ylämäkeen tuntuu vuorelta. 

Tuntuu kun mua lyötäisiin läpi keuhkojen ja heitettäisiin kylmään maahan. 

Ihan kun musta tehtäis vain kuori siitä mitä olen. 

Kyllä mä ihan hirveän usein mietin, että uskallanko hypätä sinne. 

Koska en tiedä miten selviän, jos taas joskus en pääsekkään ylös.

 Mä pelkään rakastumista. Ihan helvetin paljon. 

Vaikka kaikkihan sitä pelkää - mutta mua se oksettaa. 

Mutta mä rakastan niitä hetkiä, kun me hukutaan tähän maailmaan. 

Musta tuntuu, ettei mulla ole mitään, kun se ei ole täällä. 

Tottakai se johtuu siitä, että mun tyttöystäväni ei ole täällä, vaan sekin on jossain vitun kaukana. 

Siksi mä takerrun tuohon yhteen. 

Tuohon yhteen, johon on niin vaikea takertua, koska se ei anna ottaa kiinni,

 enkä mä edes tahdo ottaa kiinni. 

Pelottaa.

Mun tekee mieli huutaa sille, kuinka tärkeä se on. 

Mun tekee mieli itkeä sille kuinka muhun sattuu kun se vaan katoaa. 

Mun tekee mieli lyödä sitä kun se vaan tuijottaa, ja musta tuntuu että se näkee kaiken. 

Mun tekee mieli panna sen kanssa kaikki yöt ja nukkua aamulla painajaisten ohi.

Lopulta mä vaan halkean tähän tietokoneelle. 

Koska mä tajuan mitä tämä on.

Ja se oksettaa mua vielä vähän lisää.

007.

Täällä mä olen vielä. Tai taas, en tiedä olenko enää se sama. Mutta elossa, enemmän kuin aiemmin. Täällä mä istun liian isossa villapaidassa, tukka silmillä ja kuuntelen kun toinen hengittää. Se ei ole enää se sama toinen, mä vihdoin pääsin siitä. Nyt mulla on toinen, liian kaun myöhemmin.

Luulin ettei musta olis enää ikinä ihastumaan mieheen, ei sen yhden jälkeen. Mutta kun yöllä kello on 04:10 ja te pelaatte videopelejä toisiinne kietoutuneena, bongi pöydällä ja ilmassa tuoksuu kannabis, niin en mä voi kun rakastua. Oikeasti. Mua vituttaa kaikki ne hetket, jotka hukkasin ihmisiin, jotka ei ymmärrä. Niihin ihmisiin, jotka ei ole mua varten tekemässä hyvää, vaan kuristamassa.

Vihdoin musta tuntuu, että mä olen vapaa. Vapaa olemaan niin sekaisin, kun oikeasti olen. Vapaa olemaan niin onnellinen ja surullinen kun mä oikeasti olen. Mun ei tarvi enää esittää - ei enää ikinä.

Koska mä en aio.